Josch v. Schloss Birkenstein

Mink Haus Wittfeld on ollut yksi ehdottomista ” mielikkikoirista” käyttiksissä, yhdessä Fero Zeuterner Himmelreich’in kanssa. Kaksi hyvin erityyppistä koiraa, mutta molemmissa ominaisuudet, joita käyttö(suojelu)koirassa arvostan. Olen nähnyt kyseisten koirien jälkeläisiä livenä – vaikuttavin Mink’in urosjälkeläinen oli Crok v. Erlenbusch, ja toinen Lewis Malatesta. Siihen aikaan, kun etsiskelin itselleni Mink-linjaista urospentua, ei Crok ollut vielä jalostuskäytössä. Lieneekö syynä se, että Crok oli ”hankala” tapaus, joka palautui nuorena aikuisena kasvattajalleen, ja saavutti tulokset ja jalostuskäyttöön vaaditut tittelit vasta vähän myöhemmin. Niinpä Lewis v. Malatesta oli koira, jonka jälkikasvua tavoittelin.

Josin ”kotialaosasto” ja treenikenttä Hann Mündenissä

Christof Bartylla – sittemmin lempinimeltään ”Asfaltti” – oli astuttanut narttunsa Betty v. Schloss Birkenstein’in Lewiksellä. Narttu oli terve, sen taustat olivat ehtaa ja vahvaa käyttölinjaa, sillä oli myös aikaisempaa jalostusnäyttöä, ja se oli varmuudella kantavana. ”Heinä” syntyi tammikuussa, ja helmikuussa kävin katsomassa 5-viikkoista pentuetta. Katseeni bongasi oitis pentueen isomman uroksen, se oli harmaa, ja totta kai se erottui muuten tummista sisaruksistaan. Värillä taisi olla väliä, koska kyseinen pentu oli kuitenkin jo varattu paikalliselle harrastajalle, ja niinpä minun pentuni oli se pienempi, kaksivärinen otus.

Suuri persoona jo pienestä pitäen

Josi oli vauhdikas pentu, kuitenkin hyvä hermorakenteeltaan. Se oli todella itsevarma, ei ollut tilannetta, jota se olisi ihmetellyt. Ja sen vietti! Siihen astisista koiristani se oli ylivoimaisesti vietikkäin ja vakuuttavin koira. Kyllähän se meteliäkin piti, joskus siitä joutui sen kanssa vähän neuvottelemaankin, mutta koskaan se ei mölynnut turhan takia. Neuvotteluissakin se oli vastaanottavana ja kuuliaisena osapuolena, kunnes sen mielestä viesti oli mennyt perille ja piste. Tai no, ehkä ei aivan, sillä suojelussa sen kanssa oli tekemistä. Mutta kaikkiaan aivan mahtava koira!

Meillä oli Hann Mündenissä vieraillessa aina sama majoituspaikka. Hotelli sijaitsi aivan alaosaston treenikentän vieressä. Loistopaikka siis!

Mahtavuudessaan se oli todellakin myös hyvin ”haastava”. Jäljellä se oli viettikestävä, ja jaksoi puurtaa vaikeitakin alustoja, mutta koulutusvirheistä johtuen sen yrittäminen meni usein jalkoihin. Niinpä jäljellä pysymisestä huolimatta sen suorat eivät aina olleet aivan suoria. Myös esineet olivat kivoja, mutta ei niin kivoja, että Josi olisi ne aina ylös ottanut. Välillä jälkipisteissä näkyikin kyllä merkattu, mutta ei ilmaistu turhake, nimeltään ”esine”.

Tottelevaisuudessa koiran vietti oli loputon. Työmoraali oli Josilla todella korkea, mutta niin oli myös sen kiinnostus kaikkea sellaista kohtaan, jota se olisi siinä tottistelun lomassa voinut käydä vähän ”kokeilemassa”. Ei tietenkään treeneissä koskaan, mutta kisoissa keskellä kenttää pönöttävät tuomarit olisivat Josin mielestä joutaneet tulla ”haastetuiksi”. Milloinkaan se ei toteuttanut suunnitelmiaan, mutta tietyssä pisteessä suoritusta sen vain huomasi, että koiran huomio kiinnittyi sillä tietynlaisella ”Josimaisella” tavalla johonkin henkilöön kentällä.

Työkoiran luonne

Suojelu oli Josin näytöstä. Ja nimenomaan näytöstä. Eihän me osattu sen kaltaista koiraa treenata, ja siksipä Josi pyöritteli niin maalimiehiä kuin minuakin, kuin kuoriämpäriä. Se oli kova koira, vietikäs, nopea, hyökkäyshaluinen, temperamenttinen, itsevarma, röyhkeäkin… Josi olisi menestynyt loistavasti työkoirana, koska sillä ei ollut kynnystä mihinkään, mutta urheilukoirana sen asenne oli meille vähän liikaa. Harmittaa todella, että sellainen koira sattui näppeihin aikana, jolloin ohjaajan (ja maalimiesten) taidot eivät olleet lähelläkään koiran tasoa.

Ainoastaan Rudi Haake oli maalimies, joka sai Josilta kunnioitusta. Kaikkia muita se piti lähinnä pelleinä. Näillä eväillä ei valitettavasti kovin tyylikkäitä C-osia kokeissa esitetty. Parhaimmat Josin IP3 kokeessa saamat pisteet taisivat olla 94 pistettä. Siitä huolimatta koiran kanssa tuli käytyä näytillä niin SM:ssä kuin WUSV-karsinnoissakin. Parasta antia sen sijaan olivat koiran kanssa tehdyt treenit, ja ihan vain sen kanssa vietetty aika, sillä sellaisella asenteella, olemuksella ja työmoraalilla varustettuja koiria en ole kovin montaa tähänkään päivään mennessä vielä tavannut.

SchH3 Kkl2 HD-C, ED-0, olkavarret, polvet, selkä ja lanneranka normaalit

Josin ”kauneus oli katsojan silmässä”

Urokseksi Josi oli kevytrakenteinen, ja se painoi parhaimmillaankin vain 33kg. Jossakin ihme puuskassa päätin jalostustarkastaa sen, joten siihen liittyen kävimme myös erikoisnäyttelyssä – arvosana G – esittäjänään Jari Vihersalo. Tietenkään mitään treenattu… suoraan näyttelyyn ja kehään vaan. Hävetti muutenkin koko touhu, ja se kehänkierto, hyppely ja huitominen. Muilla ”avustajilla” oli vinkua ja palloa, itselläni muistan olleen kädessä purupatukka, sellainen ruskea pitkä pötkö. Josi veti parhaimmillaan kahdella jalalla, varmaan muutama raviaskelkin väliin osui, mutta pääasiassa se taisi siellä laukaten kiskoa ”handleria” perässään. Silloin ei kukaan tullut minulle (liitosta) jälkeen päin väittämään, että olisin Josin näyttelyarvosan väärentänyt. Näinkin on nimittäin kertalleen käynyt – tapaus Raymondan Natan…

Unohtumaton luonne

Josi ei ollut ns. kiltti koira. Se oli luonteeltaan persoona ja suuri johtajatyyppi. Ihmisten suhteen se oli äärimmäisen ilkikurinen – ei aggressiivinen, mutta ei ystävällinenkään. Pääsääntöisesti se oli vieraita kohtaan neutraali, mutta joitakin henkilöitä se piti suorastaan silmätikkuinaan. Kaikkia se olisi mielellään haastanut, jos olisi saanut tilaisuuden, ja niin pikkukiero koira Josi oli, että sitä oli pakko pitää vieraiden ihmisten keskuudessa aina silmällä. Oli pari sellaista kertaa, kun en ollut tilanteessa täysin hereillä, joten se nipisti ihan vain huvikseen kokeillakseen, miten ”kohde” sen pikku jäynään suhtautuu.

Rehellinen koira

Koirien kesken sillä oli päällikköstatus. Koskaan sen ei tarvinnut tapella, eikä haastaa muita uroksia, mutta ei se myöskään ketään väistellyt. Vaikka Josilla kävi muutama narttu astutuksessa, sen saattoi ottaa mukaan lenkille juoksuisen nartun kanssa ilman pienintäkään ongelmaa. Vastaavasti Josi oli ”herrasmies”, joka hoiti sulhon velvoitteet tyylikkäästi, kun sitä siltä odotettiin.

Jotakin Josin luonteesta kertoo myös se, että katkaistuaan polvestaan ristisiteen, se ei yhtä ainoaa ääntä lukuun ottamatta antanut vammastaan minkäänlaisia merkkejä. Sen vuoksi polven hoitoon saaminen kesti aivan liian pitkään. Ventelän toimesta polvi lopulta kuvattiin ja operoitiin. Ristiside oli poikki ja ihmettelimme, miten ihmeessä koira ei ole ollut kolmijalkainen! No eipä ollut. Tohtorin ohjeet olivat puoli vuotta pelkkää remmilenkkiä, tai muuten hyvin valvottua kevyttä liikuntaa. Kotiin päästyään Josi tuli omin avuin autosta, ja marssi ontumatta sisään – kuinkas muutenkaan.

Harrastuksen kannalta vamma tapahtui tietenkin pahimmalla mahdollisella hetkellä, Josin ollessa 4-vuotias – parhaimmassa iässä ja hyvässä koulutusvaiheessa. Kuntouduttuaan kilpailin sen kanssa normaalisti, eikä jalka Josia vaivannut, ennen kuin vasta vanhalla iällä. Sen verran vamma kuitenkin vaikutti, että lihaksisto ei palautunut kunnolla ennalleen. Vanhemmiten polven ympärille muodostunut rustokertymä teki jalasta myös huomattavasti kankeamman. Myöhästyneestä hoidosta huolimatta olin todella onnekas, että Josin jalka ylipäätään kuntoutui, eikä ristari vienyt koiraa ennenaikaisesti multiin.

Josch v. Schloss Birkenstein

Jalostuksen arvoinen

Jalostusuroksena Josi osoittautui periyttäjäksi. Sillä oli kaikkiaan vain kuusi pentuetta, mutta riittävästi kuitenkin osoittamaan ominaisuudet jälkeläisissään. Ja kuten arvata saattaa, jälkipolvi ei ollut aivan yksiselitteistä, tai helppoa, mutta uskoisin, että isänsä tavoin ne jättivät ohjaajiinsa lähtemättömän muistijäljen. Omat pentueet olivat C – ja G -pentueet, joista molemmista jätin pentuja kotiin kasvamaan. Valitettavasti narttu Gimmi Grauenfeld, yksi unelmakoiristani, menehtyi 3-vuotiaana, jonka vuoksi itselleni ei jäänyt kasvatustyöhön Josin jatkajaa.

Elinvoimainen ja terve koira

Röntgenkuvasin Josin vielä 11-vuotiaana kauttaaltaan – selkä kokonaisuudessaan täysin puhdas (ei spondyloosia), myös lonkat ja kyynärät olivat muuttumattomat nuoruuden kuviin verrattuna. Josi ei koskaan kärsinyt minkäänlaisista ruoansulatus-, korva-, tai iho-ongelmista. Se oli kaikkiruokainen ja perusterve koira. Josi astui vielä 10,5 vuotiaana, ja se olisi varmasti elänyt paljon yli 12-vuotiaaksi, ellei sen heikkokuntoinen polvi olisi loppuaikana haitannut sen liikkumista (talvella), ja johtanut koiran ”ennenaikaiseen” siirtymiseen vehreämmille niityille. Josin linja oli mitä ilmeisemmin hyvin vitaalia – sen emän kohtaloksi koitui vatsalaukunkiertymä nartun ollessa edelleen virkeä 12-vuotias.


Betty v. Schloss Birkenstein

Betty v. Schloss Birkenstein

Toin Saksasta myös Josin emän Betty’n. Se oli tullessaan kantava Buran v. Ponte-Nova’sta, ja tuosta yhdistelmästä syntyi Grauenfeld B-pentue, jossa näkyi selvästi hyvin Josin kaltaisia piirteitä. Betty oli erittäin itsevarma, röyhkeä ja vietikäs narttu, ja vaikka se olikin jo ”grand-old-lady”, saattoi helposti päätellä, mistä Josi oli luonnettaan perinyt.

Kuva: Eräs ikimuistoisista saksanreissuista, jonka aikana poikkesimme mm. tapaamassa Josin kasvattajaa Kasselissa. Christof Bartylla, kennel v. Schloss Birkenstein (vas.), sekä muut "retkueen jäsenet" - Jari Iisakkala ja Outi Salo
Kuva: Eräs ikimuistoisista saksanreissuista, jonka aikana poikkesimme mm. tapaamassa Josin kasvattajaa Kasselissa. Christof Bartylla, kennel v. Schloss Birkenstein (vas.), sekä muut ”retkueen jäsenet” – Jari Iisakkala ja Outi Salo

Oletko jo katsonut näitä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.