Miten minusta tuli Saksanpaimenkoiraharrastaja?

Tutustuin rotuun 70-luvulla, tarjouduttuani kotikulmieni koirien lenkittäjäksi. Saksanpaimenkoirat Jasmi, Arita, Maxi, ja erityisesti harmaa uros Roi, olivat tuttavuuksia, joiden myötävaikutuksesta ihastuin rotuun. Toivoin itselleni koiraa jo hyvin nuorena, mutta silloin Saksanpaimenkoira ei tullut kyseeseen, koska kotona oltiin Doberman-harrastajia. Niinpä harrastuksessa vierähti kymmenisen vuotta Dobermannien kanssa kisaten, ja myös näyttelyitä kiertäessä, sekä siinä sivussa muiden Saksanpaimenkoiria ihaillessa.

Vastenmielisyys näyttelyitä kohtaan

Antipatiani näyttelyitä kohtaan juontaa kaukaa. Nuorena kiersin paljon kehiä, esittämässä myös muiden koiria. Varsinainen näyttelyharrastuksen kohokohta taisi olla silloin, kun osallistuin Messukeskuksessa pidettyyn Juniorhandlereiden loppukilpailuun. Kun käyttöharrastus eteni, käsitykseni näyttelyistä muuttui. Kehänkiertämisen hauskuus hiipui kun tajusin, ettei koiran paikka ole tupaten täysissä ja meluisissa halleissa, seisomassa pöydällä puuteroitavana ja juoksemassa pientä ympyrää, vaan ulkona maastossa, tekemässä monenlaisia asioita niin ohjaajan kuin koirankin iloksi. Varsinainen inho kuitenkin tiivistyy Saksanpaimenkoiraan, omiin koirakokemuksiin ja hetkeen, jolloin ymmärsin ulkonäkökeskeisen kasvatustyön vaikutuksen rodun käyttöominaisuuksien ja terveyden systemaattiseen romuttamiseen.

Oma Saksanpaimenkoira

Opiskellessani 80-luvun puolivälissä Hämeenlinnassa, sain töitä Pullerinmäeltä, Poliisikoiralaitokselta. Käsittelin mm. hoitoon tulleita virkakoiria, ja kokeiluun tuotuja potentiaalisia poliisikoiran alkuja. Olin kertonut laitoksella suunnitelmistani hankkia Saksanpaimenkoira, ja yllätyksekseni minulle tarjottiin erästä nuorta, kokeiluun tullutta urosta (SF-14739/86). Roy luokiteltiin ongelmakoiraksi – se oli erittäin vilkas, ja rähjäsi toisille koirille. En nähnyt koirassa kuitenkaan ongelmaa, ja lyhyen tutustumisen jälkeen meillä lähti ”synkkaamaan” niin hienosti, että otin Royn ilomielin vastaan. Näin jälkikäteen ajatellen se oli tuon ajan käyttöorientoituneen kasvatustyön tulosta. Kilpailin Royn kanssa jäljellä, jonka lisäksi treenasin sitä suojelussa, poliisikoiranohjaajien seurassa.

Karu totuus alkaa paljastua

Royn kaveriksi tuli melko pian toinen uros, Junkertum’s Blaze. Ajat olivat tuolloin hyvin toisenlaiset… niinpä ensimmäisen pennun hankkiminen silloiselta tunnetulta ja menestyneeltä näyttelykasvattajalta ei tuntunut mitenkään oudolta. Tajuan olleeni todella, todella onnekas tuon pennun suhteen, koska Jasso osoittautui monipuolisesti lahjakkaaksi koiraksi. Joten, vaikka keskityin jo täysin kouluttamiseen, en nähnyt syytä olla ottamatta uutta koiraa (näyttely)kasvattajalta. Koirien erot alkoivat kuitenkin pian hahmottua, kun käsien läpi oli kulkenut Roy’hin ja Jassoon verrattuna muutama ”lahjaton” yksilö.

Junkertum’s Blaze

Suojelu vie

Olin päässyt Jasson kanssa suojelutreeneissä hyvään alkuun, joten lähdin etsimään omalta paikkakunnalta maalimiestä, joka olisi halukas ottamaan meidät ryhmäänsä. Päädyin Hämeenkyröön, Vaivian kentälle, ja Kalevi Kannasojan suojeluoppiin. Vaikka kilpailin Jassolla edelleen jälkikokeessa, alkoi suojelu viedä aikaa ja mielenkiintoa entistä enemmän. Erään suojelukokeen jälkeen pähkäilin Jasson c-osan ongelmia, ja päädyin juttusille Iisakkalan Jarin kanssa. Hänellä oli ajatuksia niiden työstämiseksi, joten hän tarjosi treeniapuaan. Otin avun vastaan, ja näin sai jälleen suojeluharrastus uuden suunnan, kun taipaleemme Jarin kanssa alkoi.

Käyttölinjaisuus

Jarin kanssa perehdyimme käyttölinjaisuuteen tutkien ja kirjaten ylös lähes kaiken mahdollisen. Jari ymmärsi sellaisen uuden laitteen päälle, kuin tietokone, joten naputimme päivät pitkät ahkerasti saksalaisten käyttölinjaisten koirien sukutauluja silloiseen ”telkänpönttöön”. Sähköpostia ei tunnettu, mutta faksi sentään, joten yhteyttä pidettiin ja tietoja kerättiin kirjeitse, fakseja lähettämällä, sekä lehtiä ja Zuchtbucheja tutkien. Tiedostomme saattoi olla laajuudessaan ensimmäinen koiratietokanta suomessa, ainakin käyttölinjaisista Saksanpaimenkoirista koostuva.

Treenasimme yhdessä Vaivialla, jossa Jari ryhtyi toimimaan maalimiehenä myös Kalevin koiralle, Raymondan Eroicalle. Eroica oli energinen, vahva narttu, ja Gonradin tyttö. Olin jo ehtinyt tuoda Saksasta ensimmäiset käyttölinjaiset koirani, mutta kun Erja ja Kalevi alkoivat suunnitella Eroicalle pentuetta, ilmoittauduimme Jarin kanssa pennunvarauslistalle. Kaiken lisäksi pääsin mukaan valitsemaan yhdistelmään sopivaa urosta. Luonnollisesti vaihtoehtoja lähdettiin etsimään Saksasta, käyttölinjaisten joukkueesta, ja perusteellisen selvityksen tuloksena päädyimme LGA-uros Kimm v. Werseufer’iin. Kimm oli tuon ajan käytetyimpien urosten joukossa ainut, joka ei ollut osallistunut BSP:hen. Toisella yrittämällä yhdistelmästä (4.3.’92) syntyi Raymondan N-pentue, josta minun ohjattavakseni lähti Natan, ja Jarille Nadja.

Oma kehitys

Natan – Brasko – oli erittäin hyvä koira, ja sen kanssa suojeluharrastus pääsi todenteolla vauhtiin. Kehitys on jatkunut sen jälkeen monen ikimuistoisen käyttölinjaisen koiran voimin, ja ennen kaikkea osaavien maalimiesten myötävaikutuksella. Hyvien treenien tuloksena olen saavuttanut mm. SM-mitaleita, sekä muutamia WUSV MM-kisalippuja. Vuosien varrella on syntynyt uusia kumppanuuksia, treeniryhmiä, ja hommaan on tullut lisää tekemisen meininkiä. Harjoitteluun väriä ovat tuoneet myös monet muistorikkaat treenimatkat ulkomaille. Samalla ovat syventyneet oma ideologia, koiranäkemys, sekä tavoitteet siitä, mitä ja miten haluan harrastus- ja kasvatustoimintaani tehdä.

Valtavirran mukana harrastaminen olisi voinut olla helpompaa, mutta tuskin yhtä antoisaa. Suurin vaikutus omaan harrastukseen on ollut tahto kulkea oman näkemyksen mukaista tietä. Joillekin mielipiteeni ovat olleet liian vahvoja, mutta ainakin samoin ajattelevat on ollut helppo tunnistaa. Edelleenkään en näe syytä muuttaa mielipiteitäni, mutta näin mielensä pahoittamisen aikakautena saatan osata esittää asiat pehmeämmällä tavalla.