Grauenfeld A-pentue

Vuonna 1993 hyvää koiramateriaalia oli Suomessa harvassa, käyttölinjaista vieläkin vähemmän. Ensimmäisinä käyttölinjaisista mieleen tulevat tietenkin omat, Saksasta tuodut koirat, jotka sillä hetkellä yhtä lukuun ottamatta olivat uroksia. Olen jälkeen päin miettinyt, mistä sain idean lähteä kysymään narttua jalostuslainaan, mutta koska omaa aikuista narttua ei sillä hetkellä ollut, piti miettiä muita vaihtoehtoja. Eikä kyseeseen tulevia todellakaan ollut runsain mitoin. Pitkien mietiskelyiden ja kasvattan kanssa käytyjen neuvotteluiden tuloksena ensimmäisen pentueeni emäksi valikoitui Linnanhaltijan Kleopatra.

Gonrad

Gonrad

Äksy – mistä lie kutsumanimensä saanut – oli kookas harmaa narttu. Äksy ei ollut käyttölinjainen, mutta se oli Gonrad’in tyttö, joka tuohon aikaan oli koiralle ”hirmu meriitti”. Gonrad (1984-1995) IP3 *D syntyi hyvään pentueeseen, josta osoituksena mm. pentueen useamman koiran vaikutus silloisessa jalostuksessa. Näistä kuitenkin ”Konsta” oli legenda jo eläessään. Se avarsi suomalaista koiramateriaalia ja samalla suojeluharrastusta jälkeläisillään, jotka poikkesivat tyypillisestä tarjonnasta energisellä olemuksellaan. Sillä oli mm. 28 suojelussa koulutustunnuksen tehnyttä jälkeläistä, 29 koiraa jalostustarkastettu, ja 8 jälkeläistä osallistui suojelumestaruuskilpailuihin. Kaikki Gonradin jättämä ei ollut hyvää, mutta sen jälkeläisnäyttö erottui käyttöominaisuuksillaan massasta, ja se riitti silloin.

Linnanhaltijan Kleopatra

Linnanhaltijan Kleopatra oli minulle jalostuslainaan tullessaan 3,5 vuotias, yhden pentueen tehnyt harmaa narttu. Sillä ei ollut minkäänlaista harrastustaustaa, tai koulutustavoitteita, joten se oli jumittunut täysin peruskoiran moodiin. Teimme Äksyllä kyllä puruja, mutta se ei suoranaisesti loistanut energisyydellään, emmekä sen vuoksi lähteneet käyttämään sen koulutukseen enempää aikaa. Vietillisesti Äksy mahdollisesti poikkesi muista tuntemistani Konstan jälkeläisistä, mutta vastapainoksi se oli todella tasapainoinen, äärimmäisen hyvän hermorakenteen omaava, avoin ja täyspäinen narttu. Olin siis hieman ristiriitaisin tuntein aloittamassa omaa kasvattajauraani nartulla, joka ei yksilönä vastannut täysin mielikuvaani ihanteellisesta jalostusnartusta. Mutta kolikolla on kaksi puolta, ja sen vuoksi on mainittava myös positiiviset tekijät.

Äksyn vahvuudet jalostusnarttuna

Pohdin Äksyn selkeitä vahvuuksia, ja niiden merkitystä emäkoiralle. Käänsin katseeni myös sen aikaisempaan pentueeseen, sekä sisaruksiin. Elma Haltia (kennel Linnanhaltijan) oli onnistunut löytämään yhdistelmän, joka tuotti koulutuskelpoisia koiria suojelukulttuurimme alkuvaiheisiin. Gonrad x Sissinheimon Giselle –yhdistelmästä syntyi kaksi G- ja yksi K-pentue, joista jokaisesta päätyi yksi tai useampi suojelukentille (mm.  Linnanhaltijan Geissa, Grimbo, Griil, Gingi ja Katinka). Koirat olivat myös terveitä niillä mittareilla, joita tuohon aikaan käytettiin. Lisäksi hommasin harrastuskaverilleni narttupennun Äksyn siskosta – yhdistelmästä Linnanhaltijan Katinka x Georgy v. Körbelbach (s.93). Kyseinen pentu, Grausand’s Riina, oli todella mukavan oloinen, ja siitä myös kehittyi vietikäs ja tasapainoinen aikuinen. Riinasta olisi kehkeytynyt myös toimiva suojelukoira, mikäli sen omistajasta olisi ollut lajissa koiran ohjaajaksi.

Jago v.d. Lindenhalle

Jago v.d. Lindenhalle, s.’81 SchH3 HGH (V) HD-normal Kkl1

Oli päivänselvää, että tuleva jalostusuros tulisi olemaan käyttölinjainen, ja että se löytyisi Saksasta. Näin jälkeenpäin todettuna silloin ei ollut hajuakaan siitä, millainen partneri Äksylle olisi parhaiten sopinut, mutta olin tehnyt ratkaisuni, ja astutusmatka tehtiin Mink Haus Wittfeld’in pojan Jago v.d. Lindenhalle’n luokse.

Hyvä urosvalinta

Jago oli kasvattajansa Dieter Haupt’in omistuksessa, ja melkoinen pakkaus. Kennel Lindenhalle –kasvattajat olivat eläkeikää lähestyvä pariskunta, ja Herr Haupt pienehkökokoinen,”papparainen”, joten Jago tuolloin ohjaajansa taluttimen päässä pisti miettimään, miten etäällä koirasta olisi turvallista olla….  Jago oli todella vaikuttava, kookas musta koira, joka vastoin ensivaikutelmaa oli täysin omistajansa käsissä. Haupt myös esitteli koiraa mielellään, ja olin tietenkin siitä hyvin innoissani, ja kiitollinen. Dieter Haupt toimi Jagon kanssa koiravartijan töissä, ja niinpä koiralla oli myös tiettyjä valmiuksia… Sain demonstraation koirasta sekä kentällä, että kotioloissa, ja näkemäni perusteella olin tekemästäni urosvalinnasta entistä vakuuttuneempi. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, Jago oli suorittanut myös paimennuskokeen (HGH). Koe, jonka olisi halunnut omin silmin nähdä, sillä ajatus tästä paimenesta lampaita kaitsemassa tuntui ajatuksena absurdilta.

A-pentueen kikkailua

Olin lähtenyt astutusreissuun omalla autolla, mutta asiat eivät sujuneet aivan suunnitellun mukaisesti, sillä Äksyn juoksu ei ollutkaan kohdillaan, eikä astutus ottanut onnistuakseen. Olin kuin puulla päähän lyöty, ja haaveet A-pentueesta sulivat silmissä. Sain kuitenkin Familie Haupt’ilta aivan ihanan tarjouksen – he olivat valmiita pitämään nartun siihen asti, kunnes astutus onnistuisi, jonka jälkeen he laittaisivat Äksyn lentokoneeseen. Näin sovittiin, ja minä autoilin takaisin Suomeen. Viikon kuluttua hain nartun lentokentältä. Astutus oli onnistunut muutaman päivän kuluttua ilman mitään ongelmia, ja varmuuden vuoksi vielä muutamaan kertaan. Äksy sai kiitosta esimerkillisestä käyttäytymisestään, ja Hauptin pariskunta oli muutenkin kovasti mielistynyt nartun varmaan olemukseen, ja hyvään hermorakenteeseen koko astutustilanteessa.

A-pentue, synt. 17.6.1994

A-pentueen syntymästä en muista yksityiskohtia, tilanteen jännittävyys varmaankin salpasi muistin… Synnytys onnistui kuitenkin hyvin, ja huolimatta siitä, että pennut olivat (450-650g) kookkaita, Äksy suoriutui tehtävästä sujuvasti ja omatoimisesti. Pentueeseen syntyi kaksi urosta ja neljä narttua. Kotiin siitä jäivät molemmat urokset, Alex ja Agazzi, sekä narttu Atra, jonka SchH1 tuloksen ja jalostustarkastuksen jälkeen laitoin sijoitukseen, ja Katja Aholan ohjaukseen. Agazzi – Kassu – oli erittäin lupaava uros kaikin puolin. Se oli erittäin energinen ja temperamenttinen, se oli lahjakas tottiksessa, ja suojelussa kaksiviettinen, hyväotteinen ja hyökkäyshaluinen. Koska taloudessa oli useampi koulutuskelpoinen nuori koira, päädyin luopumaan Kassusta – asia, jota sittemmin olen katunut – ja myin sen harrastuskoiraksi muualle. Hommasta ei kuitenkaan uuden ohjaajan kanssa kehkeytynyt mitään, ja hyvä koira päätyi syyttä suotta monttuun.

Pentueessa näkyi molempien vanhempien vaikutukset

Sekä Alex että Atra osallistuivat kahdesti SM-kisoihin, Alex kertaalleen myös WUSV-karsintoihin. Koirat olivat eri tyyppisiä – Alex oli olemukseltaan tasapainoinen ja varma, vilkas ja hyvähermoinen, mutta ei erityisen temperamenttinen. Se oli lahjakas jälkityöskentelijä, sillä oli hyvä saalismoottori tottikseen, ja suojelussa se oli voimakas saalispainotteinen koira, jonka ”akilleenkantapääksi” koituivat irrotukset. Atra – Jenna – puolestaan avoin, varma, energinen ja temperamenttinen, sekä erittäin työhaluinen. Se oli viettirakenteeltaan kaksiviettinen – sillä oli hyvien otteiden ja kiinnimenojen lisäksi myös voimakas aggressioalue. Harmittelu on ajan haaskausta, mutta Atra olisi ollut käyttöominaisuuksiltaan jalostuskoira-ainesta. Oma kasvattajaideologiani oli edennyt kuitenkin siihen pisteeseen, että sen emälinjasta johtuen en Jennaa koskaan jalostukseen käyttänyt.

Ventelän pajalla

Koko pentue kuvattiin kokonaisuudessaan luustoltaan ell. Ventelän toimesta. Pentuina kotiin jääneet olivat lonkiltaan parempia kuin muualle lähteneet, olka- ja kyynärnivelistään ja polvistaan kaikki olivat terveitä. Yhtä narttua lukuun ottamatta koirat olivat myös selästään ja lannerangan loppuosastaan terveitä. PV:lle menneellä nartulla oli yksi ylimääräinen lannenikama, joka tosin ei koiraa millään muotoa haitannut. Issin (Assia) kohtaloksi koitui ulkomailla, rauhanturvatehtävissä, sattunut työtapaturma, josta se jo lähes eläkeikäisenä kotiutettiin takaisin kotisuomeen toipumaan.

A-pentueen saldo

En tiedä kenelläkään koirista olleen ongelmia ruokinnan, ihon tai korvien kanssa, mutta Atra sairastui myöhemmällä aikuisiällä Degeneratiivinen myelopatiaan. Tämä huomioiden Jennan jalostuskäytöstä pois sulkeminen oli, kerrankin jälkiviisaasti, hyvä ratkaisu. Alexilla sen sijaan oli kaksi pentuetta, joista kumpaakaan ei olisi syntynyt, ellei koira siinä vaiheessa olisi asunut eri osoitteessa. Ei niinkään, että Alex olisi ollut huono koira, päin vastoin. Se ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ollut riittävän hyvä jalostuskoiraksi – siltä yksinkertaisesti puuttui minun mittapuuni mukainen, jalostuskoiran ”VAU”-faktori. Alex päätyi varhaiseläkkeelle, ja vietti terveitä eläkepäiviä kotikoirana 11-vuotiaaksi asti. Ilman diagnoosia ei ole varmuutta asiasta, mutta on mahdollista, että sairastuttuaan 11-vuotiaana Alex kärsi CES-oireista, joka lopulta johti koiran kunnon huonontumiseen, ja siitä johtuvaan lopetukseen. Aiwa matkasi Turkuun suojeluharrastajalle. Siinä vaiheessa en ollut vielä ehtinyt järjestää omia kasvattipäiviä, mutta ohjaajan kuulumisten mukaan koiraa ei saatu haukkumaan. Se puri hyvin, mutta oli kertoman mukaan niin saalislukossa, ettei siitä sen vuoksi ollut suojelukoiraksi. Tänä päivänä tuollainen selitys ei menisi enää läpi. Pentueen ainoa ”tauge nichts” oli narttu Avanti, joka ei iän myötäkään kunnostautunut riittävästi, tai ainakaan suojelukoiraksi asti.


Oletko jo katsonut näitä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.