Harro v. Nordpfeil

Harro v. Nordpfeil (s.1.3.91) oli ensimmäinen tuontikoirani. Sen hankinnassa minua auttoi Dieter Maibaum, johon olin tutustunut hänen käydessään suomessa. Päädyin ostamaan kyseisen pennun hänen suosituksestaan, vaikka omien tutkailujeni mukaan pidin sen emää ”lähes näyttelylinjaisena” – jota se ei tietenkään ollut. Ennen päätöksen tekoa tarvitsin kuitenkin siedätyshoitoa, koska nartun isälinja johti Ulf v. Böhlsruh’in kautta inhokkeihini, ”Wienerschnitzel” -koiriin. Emän itsensä puolelta asiat olivat kunnossa, ja sen myötä tuleva pentu olikin Drigon Fuhrmannshof’in kertaus. Harron emä oli *Kitty v. Wecklinger Weg – suuri, musta-ruskea narttu, ja itse asiassa aika rumakin vielä. Pentueen isä *Gauner v.d. Rensefelder Schlucht (s.’81), sekin hyvin kookas koira, oli *Drigon v. Fuhrmannshof’in poika.

Ensimmäinen pennunhakumatka Saksaan

Harroa hakiessani jouduin pyörtämään päätökseni käyttää lentokonetta. Ei tullut kuuloonkaan, että olisin lennättänyt pennun rahtina – kasvattaja, emä, ja pentuesisarukset oli nähtävä itse. Samalla reissulla tuli vierailtua myös Maibaumin luona, jossa majoituin ennen Nordpfeil -kasvattaja Lothar Naumann’in luo menoa. Dieterillä oli muuten tuohon aikaan vielä leikattukorvainen partanaama, eli Suursnautserinarttu.

Harro v. Nordpfeil 9 vk

Pentu haettiin Geesthachtista. Toukokuussa kesä oli Saksassa jo täydessä kukoistuksessaan ja muistan, että kyseinen viikonloppu oli todella lämmin. Herr Naumann asui tyypillisessä saksalaisessa omakotilähiössä – kivitalo, suojaisa, mukava ja siisti piha, sekä asialliset koiratilat. Kaikki koirat, aikuiset ja pennut, olivat pihalla sulassa sovussa keskenään. Paikalla olivat kaikki pentuesisarukset, emä Kitty, sekä Kittyn edellisestä pentueesta – Arek v. Stoffelblick’in kanssa – nuori harmaa narttu, Giesa v. Nordpfeil. Paikalla oli myös toinen pennun hakija – hänen kyytiinsä pentueesta lähti harmaa uros Hondo.

Pentueen peruspallerot

Siinä ensinäkemältä koirat vaikuttivat melko tavallisilta. Emä Kitty, ja sen vuotikas tytär, olivat avoimen välinpitämättömiä meitä vieraita kohtaan. Pennut olivat pentuja, ja niillä oli pentujen touhut. Ne olivat kaikki kookkaita, voimakasluustoisia, ja — pitkiä. Väriä lukuun ottamatta oma pentuni näytti aikatavalla Leonberginkoiralta. Sillä oli vahva pää ja tassut, vihreän tatuointivärin tahrimat isot luppakorvat, hopeanharmaa turkki, ja se oli todella pitkärunkoinen, löysä ja painava! Pentue ei esittänyt vierailuni aikana juurikaan vauhtia tai vaarallisia tilanteita, mutta toisaalta se oli siinä helteessä ihan ymmärrettävää.

Erilaista koiramateriaalia

Harrosta kasvoi hyvä peruskoira. Se ei olisi nykyisillä mittapuillani ominaisuuksiltaan loistava, mutta silloiseen koiramateriaaliin suhteutettuna olin siihen hyvin tyytyväinen. Olisin toivonut koiraan vähän enemmän temperamenttia, mutta toisaalta äärimmäisen hyvähermoisen, ja työhaluisen koiran kanssa oli vaivaton työskennellä. Jäljellä se oli tasainen puurtaja. Tottelevaisuudessa kaipaamani temperamentti loisti poissaolollaan, mutta toisaalta koira oli luotettava – sen, minkä se oppi, se myös aina teki. Suojelussa Harro oli kaksiviettinen, ja siitä löytyi kaikki tarvittava konstailemattomaan suojelutyöskentelyyn. Kuten saattaa olettaa, se oli tyypiltään hyvin erilainen, kuin siihen mennessä treenaamani koirat. Olin tehnyt IP3 -tuloksen Junkertum’s Blaze’n kanssa, ja Jassoon verrattuna Harro oli koira isolla ”koolla”.

Harro Nordpfeil IP1, aka ”Tuukkis”

Kohtalo puuttuu peliin

Olin jo valmistelemassa Harroa IP1 -koetta varten. Treeneissä se alkoi oireilla ensin piilonkierroissa, jotka eivät sujuneet enää niin lennokkaasti, kuin mitä se olisi voinut ne suorittaa. Se osoitti myös lievää hyppäämishaluttomuutta, sekin liike, jonka koira osasi suorittaa hyvin ja esteeseen koskematta. Puruissa en muista koiran otekäyttäytymisen muuttuneen, mutta sen sijaan yleisolemus muuttui. Omaan silmään ehkä se kaikkein huomattavin yleisilmeen muutos oli hännän käyttö – vaikka Harro ei koskaan kulkenut erityisen ”häntä tötteröllä” -tyyliin, sen selkälinjan alapuolella keikkuva häntä kiinnitti huomioni.

Koepäivä koittaa

Olin ilmoittautunut kokeeseen, ja päällisin puolin – yllä mainittuja huomioita lukuun ottamatta – koira vaikutti normaalilta. Koe aloitettiin jäljellä. Peltoaluetta kiersi melko leveä oja, jonka yli piti hypätä päästäkseen pellon puolelle. Harro mittaili ojaa ja sen leveyttä – ja hyppäsi – sillä seurauksella, että se vinkaisi yli mennessään. ”Vaiva” oli ohi välittömästi, kun ojan yli oli päästy. Olin ihmeissäni, mistä oikein oli kyse. Jälki meni hyvin, ja A-osasta tuli hyväksytty tulos. Sitten oli tottelevaisuuden vuoro. Nyt huoletti koiran kunto ja mahdolliset ongelmat hyppynoudossa. Tarkkailin koiraa kuin haukka miettien, pitääkö koe keskeyttää, mutta koira mennä teputteli jälleen normaalisti ilman ongelmia. B-osan alkaessa jännitti, mutta koe eteni Harron osalta ilman mitään merkkejä ongelmista. Se myös hyppäsi ja nouti. C-osaan päästessä koiran suorituksessa ei ollut mitään ongelmaa – piilonkierrot sujuivat, piilosta hyökkäys ja kiinniotto – Harromaiseen tyyliin. Tuloksena IP1 koulutustunnus.

Tutkimuksiin

Kokeen jälkeen varasin Harrolle ajan tutkimuksiin. Lonkat ja kyynärät oli jo kertaalleen kuvattu, mutta lisää piti tutkia. Ventelän pajalle piti päästä, mutta vapaa aika löytyi harmillisesti vasta juuri ennen spl-koulutusleiriä. Ensimmäiselle kesäleirille oli ladattu paljon odotuksia. Tarkoitus oli ollut treenata ahkerasti koko viikko, mutta koiran tutkiminen meni luonnollisesti treenaamisen edelle. Kari kuitenkin ehdotti, että voisi ottaa Harron viikoksi ”tarhahoitoon”, tutkia perusteellisesti jossakin välissä viikkoa, ja ilmoitella sitten tuloksista. Ja niin koira jäi Ventelän tutkittavaksi, kun itse suunnistin kesäleirille. Se oli viimeinen kerta, kun näin Harron.

Surulliset uutiset

Leirin puolen välin paikkeilla sain puhelun. Ventelä selvitti tutkineensa koiran läpikotaisin, ja löytäneensä syynkin koiran oireille. Siinä puhelun aikana sain ensimmäisen kosketuksen koiran selkäprobleemiin, lannerangan loppuosan ongelmiin, ja lumbalisaatioon. Koiran ilmentämillä oireilla, ja röntgenlöydöksillä oli vain yksi loppuratkaisu. Harro jäi sinä päivänä Ventelän pöydälle. Tästä kokemuksesta oppineena olen kuvauttanut jokaisen oman koirani välikuvissa kauttaaltaan – lonkat, kyynär- ja olkavarret, lannerangan loppuosan ja polvet. Saman olen tehnyt myös kasvattien kanssa.

Oletko jo katsonut näitä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.