Tiesitkö tämän Helmut Raiserista?

Teksti: Jari Iisakkala, julkaistu PallipesNews’ssä

Kaikki, jotka itseään suojeluharrastajiksi kutsuvat, tuntevat varmasti Helmut Raiserin ja hänen korvaamattoman työnsä suojelukoulutuksen saralla. Dr. Raiser on käynyt kahdesti myös Suomessa – viimeksi pari vuotta sitten Mynämäellä, jolloin hän teki tutuksi “prässiä suojelussa”. Tämä kiistaton “suojelukunkku” on vuosien varrella vieraillut seminaareissa ympäri maailman – erään seminaarin jälkeen hän ystävällisesti antoi tämän mielenkiintoisen ja avomielisen haastattelun.

Milloin ja miten aloitit työskentelyn koirien parissa?

Aloitin koirien kanssa ollessani 14-vuotias. Olin aina halunnut koiraa mutta äitini ei sallinut sitä. Isäni puolestaan ymmärsi minua ja toivettani – hän oli hevosmies mistä uskonkin perineeni kiinnostukseni eläinten parissa työskentelyyn. Hän toi minulle narttukoiran mutta meillä oli ongelmia siitä sen juoksuaikoina. Niinpä päädyimme uroskoiraan. Luin paljon kirjoja ja tutustuttuani eri rotuihin päädyin Dobermanniin. Lähellä asui narttu joka oli Saksan mestari ja isäni osti pennun tästä koirasta.

Olin tuolloin 16 ja koira oli ensimmäinen suojelukoirani. Luin edelleen paljon kirjoja koirankoulutuksesta ja yritin kouluttaa koiraani näiden oppien mukaan. Se johti moneen yritykseen ja erehdykseen enkä tuntenut ketään joka olisi voinut minua opettaa. Kun koira oli 2-vuotias menin koirakerhoon. Minulla ei ollut autoa sen enempää kuin ajokorttiakaan ja siskoni kuljettikin minua kaksi kertaa viikossa harjoituksiin.

Aikanaan koitti sitten ensimmäinen kilpailuni. Olin kilpailun nuorin osallistuja ja kilpailijoiden joukossa oli myös joitakin erittäin kokeneita ohjaajia. Kokeen jälkeen eräs vanhempi ohjaaja tuli luokseni ja sanoi, että minusta voisi vielä kehittyä hyvä koiranohjaaja. Kysyin häneltä, kuinka kilpailu oli sujunut – kuka oli voittanut – ja hän kertoi, että minä olin! Olin saanut kokeiden korkeimman pistemäärän! Olin ylpeä itsestäni, että olin pystynyt kilpailemaan kokeneempien ohjaajien joukossa. Mainitsen tämän, koska monet ihmiset ovat sitä mieltä, että tarvitaan joitakin erityisiä “nuorten sarjoja”. Minun mielestäni näin ei kuitenkaan ole, sillä kilpaillakseen menestyksekkäästi suojelussa pitää luonteessa olla jotakin “erityistä”. Tämä ei ole leikkiä eikä siksi lapsille sopiva urheilulaji. Nuoret, jotka kykenevät kilpailemaan aikuisten kanssa voivat olla ylpeitä itsestään.

Maalimiesuran alku

Tässä koirakerhossa tutustuin Klaus Huber’iin – hän oli ensimmäinen joka neuvoi minua koirani koulutuksessa. Olin nuoruudessani myös melko “sporttinen”, joten ennen pitkää kohdalleni osuivat myös maalimiehen tehtävät.

Jonkin ajan kuluttua olin jo ensimmäisen kilpailumaalimiestehtäväni edessä. Olin hämmästynyt kun koirat eivät tarttuneetkaan hihaan, vaan juoksivat ohi. Kilpailumaalimiehenä toimin tehtävän mukaisesti, ja asenteella “mene kotiin” – ja koirat myös käyttäytyivät niin. Tuolloin koulutus perustui “konfliktiin ja puolustukseen”, emmekä työskennelleet saalisalueella. Jokatapauksessa, kun kokeessa uhkasin koiria, kaikki väistivät. Sen vuoksi sain maineen vaarallisena maalimiehenä, jonka johdosta kaikki halusivat harjoitella kanssani. Siitä oikeastaan alkoi maalimiesurani – ihmiset tulivat harjoittelemaan ja pääsin työstämään monia koiria.

OG Göttingen

Joitakin vuosia myöhemmin lähdin opiskelemaan Göttingeniin ja Klaus Huber kehotti minua menemään Weendeen (SV-alaosasto Göttingenissä, toim.huom.). Hän sanoi, että siellä olevat Günther Washausen ja Wolfgang Bechtold ovat seudun parhaita koiramiehiä – niinpä siis menin Weendeen, ja siitä alkoi todellinen koiraurheiluni. Kuljin paljon Güntherin ja Wolfgangin mukana, ja he kertoivat minulle kaiken SV:sta. Olin aloittanut DVG:ssa (saksan töttöhattuliitto, toim.huom.), mutta vasta tässä SV-alaosastossa tapasin todella hyviä ystäviä, ja tunsin olevani kotona. Me kolme, Günther, Wolfgang ja minä, pohdimme paljon koulutusasioita, mutta varsinainen läpimurto tapahtui ensimmäisenä iltana tässä alaosastossa.

Paikkakunnalla sijaitsevalla Tullin oppilaitoksella oli erittäin kova koira, jota kukaan ei oikein kyennyt käsittelemään, joten se joutui olemaan oikeastaan koko ajan tarhassa. Se oli kova koira – ja oikeastaan sen vuoksi Günther osti tämän koiran. Mutta suojeluharjoituksissa sitä ei oltu saatu haukkumaan, koira vain syöksyi kiinni maalimieheen. Keskustellessamme tästä koirasta sanoin, että jokainen koira osaa haukkua! Günther ja Wolfgang nauroivat minulle, ja haastoivat minua todistamaan sen. Niinpä puin haalarit päälleni, ja menin piilolle. Minulla oli laatikko (!), ja kun koira tuli piilolle – ennenkuin se ehti tarttua hihaan – työnsin laatikon sen suuhun, jolloin koira täydellisen yllättyneenä alkoikin haukkua. Kaikki kentän laidalla olleet katselivat toisiaan ja kysyivät “mitä tapahtui”? Annoin koiralle hihan hyvästä haukusta ja sanoin toisille, että “mikäs tässä nyt oli niin vaikeata”? Ennen koiran tuloa piilolle en ollut tiennyt mahdollisuuksistani, mutta jälkeenpäin minulla oli tunne, että olin saanut hieman tuntumaa asioihin.

Viettialueiden määritelmä

Sitten minua onnisti. Samalla seudulla asui Bernard Mannel, joka on ns. modernin koirankoulutuksen kehittäjä. Hän oli ensimmäinen joka määritteli saalisvietin ja puolustusvietin. Hän tutustutti meidät “ideaan saaliista” – ja menetelmästä kouluttaa koira haukkumaan antamalla sille puru palkkioksi. Mannel oli SV-tuomari mutta hänet hyllytettiin koska hän oli kaikkia 30-vuotta asioissa edellä. Nyt hän on eläkkeellä. Olemme edelleen erittäin hyviä ystäviä, ja Bernard sanoo olevansa minusta kovin ylpeä! Tapasin hänet jokin aika sitten, ja hän sanoi, että “toivoisin todella olevani 50-vuotta nuorempi, sillä olen nähnyt mitä harjoituskentällä teet ja haluaisin niin aloittaa koiraurheilun uudelleen”.

Koulutusmetodien synty

Kun opiskelin tullakseni opettajaksi (tämä oli ennenkuin siirryin hammaslääketieteeseen), luin biologiaa, etologiaa ja psykologiaa. Siirsin näitä asioita omaan koiraurheiluuni katsoakseni, oliko niillä ajatuksilla mitään tarjottavaa tälle puolelle. Tällöin aloimme kehitellä koulutusmetodeja. Toimittuani kolme tai neljä vuotta Göttingenin kentällä minulle tarjoutui tilaisuus toimia maalimiehenä eräässä kokeessa, jossa tuomarina toimi alueen koulutuspäällikkö. Hän kehui maalimiestyöskentelyäni sanoen, että minun pitäisi alkaa koulutusmaalimieheksi. Mainitsin asiasta Güntherille joka oli myös samaa mieltä. Niinpä suostuin, mutta myöhemmin minulle selvisi, että hänen tarkoittamansa“koulutusmaalimies” olikin henkilö, joka ei kouluta koiria vaan kulkee kilpailuista toiseen “kokeneena maalimiehenä”.

Tuohon aikaan me kolme olimme täynnä ideoita “saalisvietistä” ja muista koulutusasioista, että sanoin itselleni: “olen koulutusmaalimies, joten siis koulutan”. Suurin piirtein vuonna 1976 istuin sitten kirjoituskoneen ääreen ja kirjoitin 20 sivua metodeistamme saalis- ja puolustusvietistä, kuinka kanavoida puolustus saaliille, jne…

Vuonna 1979 minulla oli onnea, sillä tuolloin voitin ensimmäisen kerran BSP:n koirallani Vargo v. Seebachtal. Samana vuonna kirjani Der Schutzhund julkaistiin, ja tämän vuoksi koulutusmetodini tekivät jonkinlaisen läpimurron harrastajien keskuudessa. Oli nimittäin ensimmäinen kerta kun joku oli voittanut ja kirjoittanut kirjan, kuinka koiraa treenataan. Tämä oli todellakin todellinen läpimurto.

Olipa hyvä ajoitus!

Tapaus oli minulle aarre! Minulle tulee tuskin koskaan enää tilaisuutta kertoa asiaa ennen sen osoittamista. Se oli mukavaa aikaa, mutta mitä sen jälkeen tapahtui SV:ssa. No, siitä se paska sitten alkoi. Olen hämmästynyt kun katson ajassa taakse päin ja mitä kirjoitin Der Schutzhund -kirjassa. Se oli aikaa, jolloin me muutimme harjoittelua. Näimme saalisvietin edut ja vaihdoimme kaiken puolustus-alueella työskentelyn pelkäksi saalisharjoitteluksi. Olimme “saalisfriikkejä”!

Muutaman vuoden ja joidenkin koirien jälkeen tajusimme, että meidän on tuotava suojelutyöskentelyyn takaisin niin puolustus kuin agressiokin. Asteittain, vuosien varrella, tietomme lisääntyi ja omistauduin tekemään koulutusmetodeistamme “päivityksen”. Tämä päivitys oli video “Der Schutzdienst” vuonna 1985. Luulempa, että “mustan pörssin” kopioita tästä nauhasta löytyy ympäri maailman. Originaalifilmin tekninen taso ei ollut sekään hääppöinen, joten kun näin yhden tämän nauhan kopion, en saanut kuvasta enää oikeastaan mitään selvää.

Vuonna 1995 toimme sitten “Pressing in Schutzdienst”’in. Tämä oli jotakin uutta. Minulla oli idea “prässistä”, eli energian keskittämisestä ja minusta tuntui, että minun piti tuoda ajatukseni julki.

Kerro jotakin koiristasi

Ensimmäisen kerran mennessäni BSP:hen (1978) minulla oli narttu Mara v. Busecker Schloss. Sijoituin sen kanssa viidenneksi pistein 95-100-99, ja oli vain huonoa tuuria, että koira ei ilmaissut jäljellä viimeistä esinettä, sillä oma keskittymiseni herpaantui liian aikaisin. Sitten seuraavana vuonna (1979) voitin kilpailuin koiralla Vargo v. Seebachtal. Vuonna ‘80 minulla puolestaan oli uros Sagus v. Busecker Schloss, sillä oli luvannut Alfred Hahn’ille kouluttaa koiran hänelle. Joka vuosi tulin BSP:hen uudella koiralla – vuonna 1981 vuorossa oli Drechsler v. Warnautal. Tämän koiran kanssa kävin BSP:ssä kuusi kertaa, sijoittuen aina lähelle kärkeä ja voittaen BSP:n sen kanssa vuonna ‘82. Tuohon aikaan koiraurheilu oli minulle yksinkertaisempaa, sillä koulutusmetodini eivät olleet vielä levinneet muualle. Nykyään kaikki käyttävät niitä.

Onko tänä päivänä enemmän kilpailua?

Kyllä! Paljon enemmän. Myöhemmin (v.1991) kilpailin Drechsler’in pojan Anker v. Ursania’n kanssa viisi vuotta. Muutaman viimeisen vuoden ajan koiralla alkoi olla terveysongelmia. Minulla oli myös vuoden ajan Asso v. Zypressenhain (BSP’95), mutta koira täytyi lopettaa sen pahan ristiluuvian vuoksi. Viime vuonna (´99) olin jälleen mukana uudella koiralla – Raiser v. Ankerütt – jota muuten kutsun nimellä “Rasmus” ja toiveeni olisikin voida tämän koiran kanssa työskennellä muutaman seuraavan vuoden ajan.

Onko joku näistä koirista ollut suosikkisi?

Oikeastaan minulla ei vielä ole ollut sitä “unelmieni koiraa”. Olen kiertänyt ympäri maailmaa, enkä ole sellaista vielä löytänyt. Minua kuitenkin kiinnostaa jokaisessa koirassa sen luonne yksilönä. Nautin voidessani työskennellä koiran kanssa, vaikuttaa siihen omalla toiminnallani. Yritän antaa koiralle aina mahdollisuuden omaan ylpeyteen ja dominanssiin – siitä minä erityisesti nautin. Ensimmäisiä asioita puhuessani seminaarissa on korostaa työskentelemisen iloa. Olen ylpeä siitä, että kaikki kouluttamani koirat olen onnistunut tuomaan myös BSP:hen. Suurin osa BSP-ohjaajista ostaa hyvän (nuoren tai aikuisen) koiran ja vasta sitten alkaa harjoittelun. Heistä vain harva kasvattaa koiransa pennusta asti ja tällä tavoin alusta alkane kouluttaa koiransa. Isoissa kisoissa ohjaajilla on valtavasti stressiä, etenkin jos on menestynyt ja nimekäs kilpailija. Pidän isoista kisoista, mutta olen kyllä hermostunut ja kyselen itseltäni “onko minun pakko tehdä tätä”…

Hommassa on kuitenkin vielä “potkua”. Innostavinta touhussa on koiran esille tuominen ja sen kouluttaminen hyväksi työskentelijäksi. Monikaan ei ymmärtänyt, miksi kilpailin Anker’in kaltaisella koiralla viisi vuotta. He sanoivat, ettei koira ollut normaalien standardieni mukainen. Minun mielipiteeni on kuitenkin se, että sellainen koira minulla oli, joten yritin tehdä sen kanssa parhaani.

Tietysti pidän kilpailemisesta BSP:ssä mutta voittaakseen tarvitaan todella erittäin hyvä koira. Niinpä silloin onkin kaksi vaihtoehtoa: 1) joko etsit lopun ikääsi sitä “oikeaa koiraa” tai 2) työskentelet sen kanssa, joka sinulla sattuu olemaan. En kuitenkaan enää tarvitse voittoa BSP:ssä koska olen voittanut sen kahdesti ja tiedän siis, mistä siinä on kysymys. Eikä minulla sitä paitsi olisi enää aikaakaan siihen työmäärään, mikä tarvitaan kilpailtaessa huipulla.

Oletko koskaan harkinnut siirtymistä johonkin toiseen koiraurheiluun, esim. Ringsport’iin?

Jos aloittaisin jonkun muun lajin, joutuisin tekemään sen alusta alkaen. Pidän suojelusta, olen edennyt koiraurheilussa, joten miksi minun pitäisi vaihtaa? Siitä on olemassa sanontakin: “Suutari pysykööt lestissään”.

Onko sinulla vielä muita tavoitteita, joihintähtäät?

Ei, sillä itse tapa on oikeastaan tavoite. Työskentelyni alaosastossa, ystävieni parissa, rakentaen uutta koiraa. Ja esimerkkinä myöskin käydä uusissa paikoissa ja tavata uusia ystäviä sekä tutustua ja oppia koiraurheilusta ympäri maailman. Kun olen ollut Suomessa, Norjassa, Ruotsissa, Espanjassa tai missä tahansa ja sen jälkeen joidenkin vuosien päästä joku menestyy hyvin MMkilpailuissa, tunnen iloa ja ylpeyttä. Tai jos saan kirjeen joltakulta joka on voittanut tai sijoittunut hyvin kilpailuissa ja hän kiittää minua saamastaan avusta ja niistä tiedoista joita olen voinut antaa. Nämä antavat sisältöä ja voin olla taas iloinen ja ylpeä työstäni. Jos tulee tällä tavoin palkituksi, ei enää tarvitse itse voittaa! Voittaakseen on oltava aikaa ja energiaa ja pitää myös investoida enemmän. Minulle tämä ei ole tällä hetkellä mahdollista. Kun aikanaan aloitin ammatissani sanoin, että minusta tulee parempi hammaslääkäri, kuin koirankouluttaja. Joten nyt kaikki energiani keskittyy työhöni. Tärkeintä minulle ovat perhe, työ ja koiraurheilu – ja tässä järjestyksessä.

Oletko jo katsonut näitä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.